Millaista nyt olisi?

Voiko kirja koskettaa ja laittaa miettimään? No, niin se ainakin teki. Luettuani Khaled Hosseinin teoksen nimeltä Leijapoika (eng. The Kite Runner), olin samaa mieltä kirjan kuvauksen kanssa: "Koskettavia kuvauksia Afganistanin lähihistoriasta". Kirjan kulku ei ollut vain perusmietittävää kauraa, vaan useammat kohtaukset pistivät kyllä miettimään.

Leijapoika kertoo Afganistanista vuodesta 1975, ihan 2000-luvulle asti. Vaikka kirja on pitkälti draamaa, mahtuu siihen mukaan myös jännittäviäkin, adrenaliinin virtaamaan saavia kohtauksia. Kirjan päähenkilönä on Amir, joka asuu varakkaan isänsä kanssa. Heidän palvelijansa ovat hazaareja ja Amirin ikätoveri, Hassan on hänen hyvä ystävä palvelijana olemisen lisäksi. Kirja kertoo ystävyydestä, itsensä uhraamista toiselle ja siitä kuinka elämä olisi ollut toisenlaista, jos asioita olisi tehnyt toisin.

Kaikki odottavat Kabulissa järjestettävää jokavuotista leijakisaa. Hassan on saanut syntymäpäivälahjaksi leijan, jota pojat ovat yhdessä rakennelleet kisoja varten. Kun turnauspäivä vihdoin tulee, he pärjäävät niissä hyvin. Kaikki näyttää hyvältä, kunnes Amirin pitää tehdä päätös, joka saattaa vaikuttaa hänen loppuelämäänsä.

Sinun vuoksesi vaikka tuhat kertaa!

Kirja on muistelua, lukuunottamatta alkua ja loppua. Välillä sen unohtaakin, mutta se palaa taas mieliin, kun se näkyy jollakin tavalla.

Tykkäsin teoksesta. Kieli oli minusta hyvää, helppolukusta ja hienoa. Kirja oli kiinnostava alusta loppuun kaikilla osa-alueilla. Opin jopa farsia! Suosittelen kirjaa lähes kaikille, varsinkin niille joita Afganistanin tilanne kiinnostaa tällä hetkellä.

Kesäaikaan Kabulissa satoi hyvin harvoin. Sininen taivas kaartui korkeana ja kaukaisena ja aurinko oli kuin niskaa korventava poltinrauta. Purot, joiden rannalla Hassan ja minä heittelimme voileipiä pitkin kevättä, kuihtuivat rutikuiviksi, ja ohi päristelevät riksat nostattivat pölypilviä.

Tashakkur

Ali M , jossain Sar-E-Lavolan kukkuloilla.

Poikahuolia ja maailma teinin näkökulmasta

Yhdysvaltalaisen Candace Bushnellin kirjoittama Carrien nuoruusvuodet (2010) on tarina yhdysvaltalaisesta teini-ikäisestä tytöstä, Carriesta, joka haaveilee kirjailijan urasta ja viettää viimeistä vuottaan Castleburyn lukiossa.

Muiden lukiolaisten tavoin Carrie yrittää kasvaa nuoreksi aikuiseksi ajoittain ylihuolehtivan, yksinhuoltajaisän siiven alla, ystävyyssuhteiden sekamelskan ja poikahuolien ohella. Murrosikä alkaa pian olla lopuillaan, mutta vaikeita asioita osalle ovat edelleen kehon muuttuminen sekä epätietoisuus siitä, kelpaako toiselle omana itsenään. Kokemuksen karttuessa hankaluuksista ja huonoista ajoista seuraa aina jotain hyvääkin. Omakuva muotoutuu pikkuhiljaa ja jatko-opintojen lähestyessä aletaan miettiä, "mihin minä pystyn? Mitä ja missä minä haluan tulevaisuudessani opiskella?!"

"Carrie", hän sanoi, "mitäs jos minä olenkin jollain toisella planeetalla prinsessa? Kukaan tällä planeetalla ei vain tiedä sitä." Tuo teki minuun pysyvän vaikutuksen. Eikö se lopulta pidä paikkaansa? Keitä me täällä satummekin olemaan, jossain muualla me saattaisimme olla prinsessoja. Tai kirjailijoita. Tai tutkijoita. Tai presidenttejä. Tai mitä ikinä haluammekaan olla, vaikka muitten mielestä emme siihen pysty.

Kirjan minäkertojana toimii päähenkilö Carrie Bradshaw, joka on 16-vuotias nuori nainen. Carrien äiti, joka kuoli tämän ollessa pieni, istutti häneen feminisminen aatteen. Isän asettamat uratoiveet ovat vastoin Carrien kirjailijan uran unelmaa, mutta Carrie osaa kuitenkin nokkelana toteuttaa omalla tavallaan monen odotukset ja varsinkin nuori lukija tuntee olevansa osa Carrieta tämän "tutunoloisten" ajatusten myötä.

Mitäh? Ällistyttävää, että jopa Donna LaDonna tuntee epävarmuutta ulkonäöstään. Ilmeisesti hänelläkin on heikkoutensa.

Kirjan tapahtumat keskittyvät 1980-luvun lopun Yhdysvaltoihin. Sen ajan maailma loi ihmisiin hyvin erilaisia maailmankuvia, joihin kuului muun muassa kirjassa käsitelty feminismi ja homofobia. Päihteet kuuluivat nykyistä enemmän maailmankuvaan, joten kirjan meno on lähinnä tv-sarjojen amerikkalaista juhlimista alkoholijuomineen ja tupakkatuotteineen. Amerikkalaista miljöötä tuo esille myös koulujärjestelmä, puheet Brownista, Yalesta ja muista yliopistoista, perinteinen "small-talk" sekä 16-vuotiaiden autoilukulttuuri.

Löydänkö seuralaisen päättäjäisjuhliin? Mikä olisi tehokkain keino tuon tavoitteen saavuttamiseksi? Ja silloin kuvaan astuu nörttiprinssi. Hän on kaveri, jota et lukion alemmilla luokilla edes huomannut. Ensin hän oli vain joku lyhyt ja kimeä-ääninen poika. Sen jälkeen näppylänaamainen ja vähän pitempi. Mutta sitten tapahtuu jotain. Hänen äänensä muuttui matalammaksi. Hän hankki piilolinssit. Ja kun huomaat istuvasi hänen vieressään bilsantunneilla, mieleesi juolahtaa yllättäen: hei, minähän voisin jopa pitää tuosta kaverista. Nörttiprinssillä on omat hyvät puolensa. Koska elinikäinen keskipisteenä olo ei ole päässyt turmelemaan häntä, hän osaa olla kiitollinen. Ja koska hän ei ole joutunut kokemaan valmentajien räyhäämistä eikä futisjoukkueen muiden jäsenten sortoa, hän on oikeastaan aika mukava. Häneen uskaltaa luottaa...

Vaikka kyseistä kirjaa pidetään kevytmielisenä lukukokemuksena teinivuosista ja -ongelmista, se voi aiheuttaa paljon pohdittavaa. Se pistää miettimään omia valintojaan ja syitä niihin, sekä tekojaan, joko tulevia ja menneitä, mitä aion tehdä tai olisin halunnut tehdä toisin. Kirja sisältää paljon huomioita ja mielipiteitä ihmisen mielen sisältä katsottuna, joten jos ei pidä kommenttimaisista repliikeistä eikä ajatuksista, kannattaa kyseinen kirja ohittaa ja valita sen sijaan asiapitoisia tekstejä ja -kirjoja. Suosittelisin kirjaa etenkin sellaiselle, joka haluaa muistella omia "ongelmavuosiaan" huokaisten, että onneksi se on ohi, mutta samalla myös muistellen niitä aikoja lämmöllä ja huumorilla. Carrien nuoruusvuodet on avartava lukukokemus myös sellaiselle, joka on kiinnostunut Sinkkuelämää -sarjasta.

Shlomo Venezia: Sonderkommando - Tarinani Auschwitzista

Sonderkommando perustuu natsi-Saksan aikaan. Kirja on haastattelumuotoon kirjoitettu järkyttävä ja koskettava tositarina Auscwitzista selvinneestä juutalaisesta, Shlomo Veneziasta. Hän toimi Birkenaun tuhoamisleirillä sonderkommandona.

Sonderkommandot olivat vankeja, jotka saivat tehtäväksi saattaa kaasukammion uhrit kuolemaan, tyhjentää kammiot ruumiista ja hävittää ne, useimmiten polttamalla krematoriossa. Sonderkommandon jäsenet saivat enemmän ruokaa ja muutaman kuukauden lisää elinaikaa, mutta heidän tehtävänsä oli sairas. Venezia oli sitä mieltä, että hän olisi mielummin kuollut kuin joutunut tekemään tuota vastenmielistä työtä.

Tykkäsin kirjasta, koska se perustuu historiallisiin tositapahtumiin ja se kertoo hyvin yksityiskohtaisesti yhden selviytyjän näkökulmasta. Tykkäsin myös kirjan epäröimättömästä tavasta kertoa Holokaustin hirveyksistä: ''Saatoimme löytää ihmisiä, joiden silmät olivat pullahtaneet kuopistaan elimistön ponnistelun takia. Jotkut olivat aivan verisiä tai yltä päältä ulosteessa, omassa ja muiden. Pelko ja kaasu tekivät usein sen, että uhrit päästivät kaikki kuonat ulos elimistöstään. Jotkut ruumiit olivat punaisisa, toiset kalmankalpeita. Kukin reagoi omalla tavallaan.''

Shlomo Venezian tarinan lisäksi kirjassa on Simone Veilin esipuhe sekä kaksi tapahtumien historiaa valottavaa artikkelia.

Tarina toivottomista ihmiskohtaloista

Keskelle maaseutua, kukkuloita ja tuulisia niittyjä, kauas maailman humusta, sijoittuu brittiläisen Emily Brontën ainoa romaani Humiseva harju (Wuthering Heights, 1847). Se kertoo lohduttoman tarinan toivottomaksi jääneestä rakkaudesta, sekä siitä, kuinka ihminen omalla itsekkyydellään voi pilata sekä omansa, että toisen ihmisen elämän.

Humisevan harjun hienon ja arvostetun perheen tytär Catherine Earnshaw ja perheeseen adoptoitu orpopoika Heathcliff rakastuvat tulisesti toisiinsa. Catherine kuitenkin itsekkyydessään tekee mielestään järkevän valinnan: hän menee naimisiin läheisen Rastaslaakson tilan perillisen, rikkaan ja komean Edgar Lintonin kanssa.

Näissä oloissa Heathcliffin naiminen kuitenkin merkitsisi minulle arvonalennusta, joten hän ei saa koskaan edes tietää, miten paljon häntä rakastan. Enkä rakasta häntä siksi, että hän on niin komea, vaan koska hän on enemmänkin minä kuin olen itsekään. Mistä sielut sitten onkin tehty, minun sieluni ja Heathcliffin sielu ovat yhtä ja samaa ainetta, ja Lintonin sielu eroaa niistä kuin kuunsäde eroaa salamasta tai kuura eroaa tulesta.

Kärsimys, ahdistus ja kostonhimo varjostavat Humisevan harjun elämää. Catherinen valinta tekee sekä Catherinen, että Heathcliffin onnettomiksi. Kostonhimossaan Heathcliff menee naimisiin Edgar Lintonin sisaren Isabellan kanssa ja saa pojan nimeltä Linton Heathcliff, mutta aiheuttaa kärsimystä vaimolleen kohtelemalla häntä huonosti. Catherine on niin ikävissään, että sairastuu ja lopulta hänen kärsimyksensä päättyvät tyttären, Catherine ”Cathy” Lintonin syntymään.

Sitten rouva lisää vielä mietteliäästi: ”Eniten minua loppujen lopuksi kiusaa tämä murtunut vankila. En millään jaksaisi enää virua täällä. Haluan karata toiseen, ihanaan maailmaan, olla ikuisesti siellä enkä vain katsella sitä sumentavien kyynelten lävitse sairaan sydämen muurien sisältä – haluan olla oikeasti siellä, Nelly.”

Kirjan henkilöillä on lähes ainoastaan huonoja puolia. He ovat äkkipikaisia, itsekkäitä, rahanhimoisia ja jopa väkivaltaisia ja onnistuvat itse sotkemaan elämänsä langat niin tiukkaan solmuun, että sen selvittäminen on lähes mahdotonta. Paremmasta elämästä unelmoiden he yrittävät jatkaa elämää parhaansa mukaan, samalla tuntien kuinka toivoton rakkaus lopulta korventaa heidät hulluuden partaalle. Tarinan kertoja, Humisevan harjun ja Rastaslaakson entinen taloudenhoitajatar Ellen "Nelly" Dean on hyvin perillä työpaikkojensa asioista. Hän ottaa nuoremman Catherinen suojatikseen ja kirjan loppuosa kertookin tämän vaikeasta kasvusta naiseksi.

Sivujen välistä välittyvät hahmojen voimakkaat tunteet ja periaatteet. Eristäytynyt elämäntapa Englannin Yorkshiren nummilla 1800-luvun vaihteessa saa sukulaiset rakastumaan toisiinsa ja menemään naimisiin. Sairaudet, sivistymättömyys ja alkoholismi aiheuttavat väkivaltaa ja tietämättömyyttä esimerkiksi lastenkasvatuksesta.

Kirja kertoo miltä toivoton rakkaus tuntuu ja siitä, miten jokainen itse voi valinnoillaan ja käyttäytymisellään vaikuttaa elämänsä laatuun. Välillä Catherinen ja Heathcliffin itsekkäät ja raa'atkin valinnat saavat turhautumaan, kun samassa tilanteessa olisi itse toiminut täysin päinvastoin. Silti kirjan viesti lukijalle ei jää epäselväksi.

Mitäpä rakkaus sitten oikeastaan onkaan: Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Tai sitten ei.

Lehtien kätkössä

Rankkasateesta voi oppia jotakin. Kun äkisti alkaa sataa, yrität välttyä kastumasta ja juokset lujaa pitkin tietä. Mutta vaikka menet johonkin sellaiseen suojaan kuin räystään alle, kastut silti. Kun ennalta olet päättäväinen, et joudu ymmällesi, vaikka tuletkin yhtä märäksi. Tämä oivallus pätee yhtä lailla kaikkeen.

1700-luvun alussa julkaistu Hagakure (Hagakure: The Book of the Samurai) on tärkein Japanissa kirjoitettu samuraiden elämänmuotoa käsittelevä kirja. Alkuperäisessä Hagakuressa on noin 1300 pientä tarinaa, joista suomenkieliseen käännökseen on päätynyt suunnilleen 300 kappaletta.

Hagakure kertoo 1600-luvun lopussa eläneestä Nabeshima-klaanin samuraista, Yamamoto Tsunetomosta. Häntä kiellettiin tekemästä rituaali-itsemurhaa hänen isäntänsä kuoleman jälkeen. Tsunetomo anoi luvan erota samurai palveluksesta ja hän ryhtyi buddhalaispapiksi. Hän vetäytyi vuorille erakkomajaan, jossa hänen luonaan alkoi vierailla nuori samurai. Tämä kyseinen samurai kokosi muistiin Tsunetomon mietteitä seitsemän vuoden ajan ja antoi teokselle nimen Hagakure.

Hagakure koostuu lyhyistä tarinoista, joiden avulla esitellään samuraiden ajattelua, toimintatapoja ja samuraimytologiaa vertauskuvallisesti. Kirjassa on myös muutamia muidenkin ajan suurten vaikuttajien ja Tsunetomon sukulaisten tarinoita. Näin ollen ei kirjalla ole virallista kirjoittajaa, kertojaa, eikä myöskään tarkkaa miljöötä. Lyhyet tarinat ovat helppolukuisia, mutta sisältävät syvällistä elämänviisautta. Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolloin Japania ravistellut sisällissotien kausi oli lipumassa ohitse, noin 150 vuotta ennen kuin Japani alkoi teollistua.

Mitä enemmän vettä, sen korkeammalla on vene.

Hagakuressa näkyy samuraiden tiukka kuri ja Japanin väkivaltainen kulttuuri. Samurait määrättiin tekemään itsemurha pienimmistäkin virheistä tai epäkohteliaisuuksista. Teos on erittäin väkivaltainen, joka näkyy monista itsemurhista, murhista, kaksintaisteluista ja ristiinnaulitsemisista. Väkivalta johtuu osittain siitä, että kirja sijoittuu aikakaudelle, jolloin samuraiden kausi alkoi olla ohi, jolloin heitä sorrettiin ja alistettiin. Kirjassa pyritään kuitenkin kuvaamaan samurain elämän valoisia puolia.

Suosittelen kirjaa, koska sieltä oppii paljon uutta ja siellä on paljon elämänohjeita. Kirja on hyvä, vaikka välillä vaikealukuinen. Monimutkaisia vertauskuvia pitää pysähtyä pohtimaan, mikä voi vaatia moneen kertaan uudelleen lukemista. Jos Japanin kulttuuri ja historia ei kipinöi yhtään, ei kannata vaivautua lukemaan.

Rintamalle lähtevällä tulee olla riisiä laukussaan. Hänen alusvaatteidensa pitää olla mäyrännahkaa. Siihen ei tule luteita. Pitkillä sotaretkillä luteista on riesaa.

Rahasta haetaan rauhaa

Venäläisen kirjailijan Viktor Pelevinin nopeatempoinen satiiriteos Generation P (Tammi, 2000) kertoo nuoren copywriterin Vavilen Tatarskin etenemisestä Neuvostoliiton jälkeisen Venäjän mainosalalla. Työtä riittää, koska länsimaalaiset tuotemerkit rynnistävät vauhdilla Venäjän markkinoille ja jokainen mainostoimisto haluaa hyötyä tästä. Teoksessa sekoitellaan erilaisia aiheita, välillä kerrotaan venäläisen mainosalan erityispiirteistä, välillä mesopotamialaisesta mytologiasta ja välillä hortoillaan metsässä syöden kärpässieniä ja nauttien niiden aiheuttamista hallusinaatioista ja lämmöntunteesta sormenpäissä.

Teoksen teemoja ovat muun muassa Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena päätään nostanut konsumerismi, uuden Venäjän järjestäytyminen Neuvostoliiton jälkeen ja tiedotusvälineiden osuus siihen sekä mainonnan vaikutus yleisöön ja politiikkaan. Pelevin käsittelee teemoja hyvin satiirisesti. Teoksessa viitataan usein etenkin Neuvostoliiton aikaisiin poliitikkoihin ja tapahtumiin, joten edes pieni tietämys toisen maailmansodan tapahtumista auttaa huomattavasti ymmärtämään Pelevinin ironista tekstiä.

Kirjan päähenkilö Vavilen Tatarski huomaa venäläisten suhtautumisen rahaan muuttuneen Neuvostoliiton jälkeen: nyt status on kaikki kaikessa ja sitä kuuluu pönkittää rahalla. Tatarski päättää hyötyä havainnostaan ja ryhtyy suunnittelemaan mainoksia pääosin länsimaalaisille tuotemerkeille. Tatarski etenee alalla nopeasti oikeiden henkilöiden ja huumekokeiluiden siivittämänä. Lisäinspiraatiota hän saa itse Che Guevaralta, jonka monisivuisen kirjoitelman mainonnasta Tatarski kirjoittaa ylös Guevaran hengen valtaamana. Lopulta Tatarski nousee mainosalan hierarkiassa kaikista korkeimmalle tasolle, joka on aivan jotain muuta, kuin mitä Tatarski on kuvitellut sen olevan.

Teoksessa esitellyt mainossuunnitelmat sulauttavat yleensä kaksi täysin eri maailmasta olevaa asiaa yhteen, lopputuloksena saadaan radikaaleja ja yliampuvia mainoksia, jotka sopivat hyvin kirjan surrealistiseen henkeen. Tämä ilmenee esimerkiksi mainoksessa, jossa Niken kenkien swoosh-logo yhdistetään sandiegolaisen okkultistiryhmän Heaven's Gaten jäsenten joukkoitsemurhaan.

Nyt asiakas haluaa osoittaa valtaapitäville, jotka seuraavat tarkkaan tv-ruudun ja elämän tapahtumia, että hänellä on varaa ottaa miljoona dollaria ja heittää se kankkulan kaivoon. Siitä syystä on parempi, mitä huonompi mainos on. Katsojalle jää sellainen mielikuva, että mainoksen tilaaja ja tekijät ovat täysiä idiootteja, mutta tässä kohtaa katsojan aivoissa herää kysymys, paljonko rahaa tuo on vaatinut.

Teoksessa kuvattu yhteiskunta hakee rahasta turvaa Neuvostoliiton hajoamisen aiheuttamaan epävakauteen. Pelevin kuvaa teoksen hahmot stereotyyppisinä uusvenäläisinä, joille raha ja sen mukanaan tuomat hyödyt ovat erittäin tärkeitä. Tämän kiteyttää hyvin teoksessa mainittu taidenäyttely, jossa itse taidetta ei ole, esillä ovat pelkästään taideteosten hinnat.

Rakkaudesta, vapaudenkaipuusta ja kulttuurin kahleista

Alan Drewin romaani Vesipuutarhat on elävä kuvaus vuoden 1999 Turkista, ajasta, jolloin kurdien vähemmistö taisteli saadakseen oman maan ja kielen. Kirjassa keskeisenä näkyykin kurdien alistaminen ja väheksyntä, sekä sodan herättämät ajatukset ja tunteet. Turkissa monille uskonto on tärkeä asia, jokapäiväinen osa elämää. Islamin usko ja sen periaatteet, jotka vaikuttavat niin pukeutumiseen kuin käytöstapoihinkin, on kuvailtu todentuntuisesti ja selkeästi, ja se onkin yksi kirjan keskeisistä teemoista.

Sinan on kurdi, ja hänellä on suuri työ perheensä, vaimonsa ja kahden lapsensa, elättämisessä. Kirjan tapahtumat kuvataan osin Sinanin, osin hänen 15-vuotiaan tyttärensä Iremin, näkökulmasta. Irem elää maailmassa, jossa naisilla ei ole suurtakaan roolia yhteiskunnassa. Hän jää aina isänsä silmissä pikkuveljensä Ismailin varjoon, hän ei saa riittävästi rakkautta isältään. Sinan ei ymmärrä tyttärensä rakkaudenkaipuuta, vaan kohtelee Iremiä kuin aikuista, nuorta naista, jolla on perheessä tehtävänä vain auttaa äitiään kotitöissä.

Kun sitten kauhistuttava luonnonkatastrofi järkyttää Sinanin ja hänen perheensä elämää, Sinan ei tiedä, mitä tekisi. Perheen kotikaupunki tuhoutuu täysin, ja ihmiset jäävät vaille suojaa ja apua - kunnes amerikkalaiset kristityt lähetystyöntekijät perustavat leirin katastrofissa kodittomaksi jääneille. Sinanin on hyvin vaikea hyväksyä apua amerikkalaisilta lapsuutensa negatiivisten kokemusten vuoksi, eikä asiaa auta se, että Irem rakastuu palavasti amerikkalaisen lähetystyöntekijän Marcusin 17-vuotiaaseen poikaan, Dylaniin. Sinanin ja Iremin käsitykset hyvästä ja onnellisesta elämästä eivät kohtaa: Sinan vaalii sukunsa kunniaa, kun taas Iremille tärkeintä on vapaus elää omalla tavallaan.

"Ennen sinä aina juttelit minun kanssani, baba", Irem sanoi. "Me kävimme yhdessä kävelyillä."
Sinan veti syvään ja uupuneena henkeä. Niinhän he olivat käyneet, se oli totta, mutta Irem yritti vaihtaa puheenaihetta. "En anna sinun tavata häntä enää."
"Baba, etkö sinä ymmärrä?"
"Ei sillä ole merkitystä, mitä minä ymmärrän. Ainoastaan se on tärkeää, mikä on oikein. Sinä et tapaa häntä enää, Irem. Jos jatkat tapaamisia" - Sinan epäröi - "et ole enää minun tyttäreni."

Dylanin ja Iremin välinen kulttuurien ja uskontojen ero on suuri, mutta he uhmaavat sitä rakkaudellaan. Molemmat tuntevat jääneensä perheissään ulkopuolisiksi, heillä on vain toisensa. Rakkaus sekä kulttuurien ja arvojen erot ovat kirjassa hyvin keskeisessä osassa.

Heidän varjonsa lankesivat harjanteen poikki ja saivat heidät näyttämään kaksi kertaa pidemmiltä, ja Iremistä tuntui, että hän näki ihmisten alapuolella katselevan, kun he liikkuivat yhdessä mäellä.
"Mennään nopeasti", hän sanoi. "Meidän olisi pitänyt odottaa hämärää."
"Ei kukaan tiedä, että me täällä olemme", Dylan sanoi. "Ihmiset näkevät mäellä kaksi hahmoa. Voisimme olla ketä tahansa."
Emme voisi, Iremin teki mieli sanoa, mutta hän halusi uskoa, että Dylan oli oikeassa. He istuutuivat harjanteen alle sellaiseen paikkaan, ettei heitä nähty leiristä. -- Sitten he suutelivat taas, ja vaivautuneisuus ja syyllisyys väistyivät meren tummaan tyhjyyteen.

Kirja on mukaansatempaava, karu mutta samalla romanttinen kuvaus kulttuurien ja sukupolvien välisistä kuiluista. Suomalaiselle lukijalle vieras uskonto sekä erilaiset tavat ja perinteet lisäävät kirjaan oman mausteensa ja saavat todella pohtimaan erilaisuutta ja tarinan keskeisiä teemoja. Mitä tehdä, kun perinteet asettuvat tunteita vastaan? Kumpi on tärkeämpää, suvun ja nimen kunnia vai oma vapaus? Onko rakkaus todella kaikkia voimia väkevämpää?

Mietiskelyä ja matkustelua

Elizabeth Gilbertin vuonna 2006 julkaistu romaani Eat Pray Love - omaa tietä etsimässä on erittäin syvällinen ja viihdyttävä teos. Romaanin päähenkilö on 35-vuotias Elizabeth Gilbert, joka ahdistuu omaan elämäänsä, ja lähtee vuodeksi matkustelemaan sekä miettimään oman elämänsä syvällisiä ja tärkeitä asioita.

Romaani jakautuu kolmeen eri osaan. Ensimmäinen osa on matka Italiaan, jossa tarkoituksena on saavuttaa nautinto. Toisessa osassa matka suuntautuu kohti Intiaa, jossa on tarkoituksena oppia meditoinnin taito, sekä löytää itselleen siten rauhallinen mieli. Kolmannessa eli viimeisessä osassa pyritään löytämään täydellinen tasapaino ihmisen mieleen ja koko ruumiiseen.

Oli kylmä marraskuu ja kello oli noin kolme aamuyöstä. Mieheni nukkui sängyssämme. Piileskelin kylpyhuoneessa suurin piirtein neljättäkymmenettäseitsemättä perättäistä yötä ja - kuten kaikkina niinä aiempinakin öinä - nyyhkytin. Itse asiassa nyyhkin sen verran vuolaasti, että eteeni kylpyhuoneen laattalattioille levittäytyi valtava kyynel- ja räkäjärvi, todellinen alemmuuden järvi - jos niin haluatte - johon vuodatin kaiken häpeäni, pelkoni, hämmennykseni ja suruni.

Romaanin päähenkilön elämässä on päällisin puolin kaikki hyvin, vika on siis pintaa syvemmällä. Hänen pitää siis alkaa miettiä asioita syvällisemmin ja uusista näkökulmista. Matkusteluvuoden aikana tapahtuu kaikenlaista, mikä muuttaa päähenkilöä itseään sekä hänen mieltymyksiään. Matkoillaan hän oppii mitä oikeasti pitäisi arvostaa, ja miten voisi toimia oikein ympärisötä ja muista ihmisiä kohtaan.

Silloin tiesin, että juuri sillä tavalla Jumala rakastaa meitä kaikkia ja ottaa meidät kaikki luokseen, eikä helvettiä ole olemassa missään muualla kuin kenties meidän omissa kauhun valtaamissä mielissämme.

Romaanin päähenkilö oppii tuntemaan suurta yhteyttä Jumalaan, ja tämän takia kirjassa puhutaan paljon hengellisistä ja pyhistä asioista. Teos kannattaa kuitenkin lukea, vaikka ei olisi suuri uskontojen fani, sillä siinä on paljon muita mielenkiintoisia asioita. Romaani laittaa miettimään asioita, joita ei ole ikinä ennen tullut ajatelleeksi.

Romaani on nykyaikainen ja käsittelee 2000-luvulla tapahtuneita asioita. Kirjailija tuo teokseen niin WTC-tornien terrori-iskut, kuin Etelä-Aasian tsunamin. Näiden onnettomuuksien tuominen teokseen osoittaa sen, että teos on hyvin ajankohtainen ja monipuolinen. Monipuolisuutta lisää se, että teoksessa kerrotaan paljon historiallisia sekä maantieteellisiä asioita.

Kirja herättää paljon moraalisia kysymyksiä ja se laittaa lukijan ajattelemaan omaa elämäänsä. Olisko Elizabeth pystynyt jäämään vanhaan elämäänsä, ja olla pakenematta vastaoinkäymisiä? Onko moraalisesti oikein jättää kaikki vanha taakseen ja aloittaa puhtaalta pöydältä? Mitä mieltä olet?

Lumi peittää jäljet

Lumi peittää jäljet (Tjafs) on ruotsalaisen Mats Wahlsin dekkari, joka on ilmestynyt 2002. Kirjassa selvitetään maahanmuuttaja nuoren kuolemaa pienessä ruotsalaispaikkakunnassa.

Fors käveli vasta-aurattua tietä pitkin isolle tielle päin ja piti lampun sammutettuna. Hän ei nähnyt paljon, mutta hetken kuluttua hän huomasi vastakkaisesta suunnasta lähestyvän lampun valon. Hän tapasi Hjelmin ja sai avaimet, ja kun hän tuli Golfin luo, hänelle oli tullut lämmin. Hän nousi autoon, käynnisti moottorin, pani kuljettajan istuimen lämpiämään ja napsautti radion päälle. Radiosta soitettiin amerikkalaista versiota Petteri Punakuonosta.

Lumi on peittänyt nuoren Ahmed Sirrin ruumiin metsässä. Koiran kanssa oleva lenkkeilijä löytää päähän ammutun ruumiin ja päähenkilö rikostutkija Harald Fors rupeaa ratkomaan murhaa sekä myös sen jälkeen tapahtunutta saman paikkakunnan vanhan kirkon tuhopolttoa. Lopulta mukaan tulee myös nuorten välillä koulussa välitetyt huumeet ja Fors rupeaa kuulustelemaan paikkakunnan nuoria. 

Kirjassa käsitellään paljon maahanmuuttajia ja heidän sopeutumista Ruotsiin, sekä myös ongelmia ja huumeiden välitystä ruotsalaisten nuorten keskuudessa. Kirjan teemoja ovat suvaitsemattomuus ja eristyneisyys.

Miljöö on aika samantapainen kuin Suomessa, minkä varmasti voi arvata kun dekkari sijoittuu naapurimaahan Ruotsiin. Lumisia metsiä joulun aikaan ja pieni kaupunki, jonka nimeä ei mainita, kirkkoineen ja kauppoineen.

Fors ajoi keskustaan, löysi hetken etsittyään parkkipaikan ja meni kauppakeskukseen. Väkeä oli liikkeellä paljon, ja kaikilla näytti olevan kiire, aivan kuin heitä olisi ohjannut sisäinen lista kaikesta, mitä heidän piti tehdä, ostaa ja viedä kotiin.

Kirja sopii hyvin rikoskirjallisuudesta ja murhan selvittelyistä pitäville ja erityisesti niille jotka haluavat lukea nuoriin liittyvistä rikoskirjoista. Kirja sopii sekä nuorille että aikuisille.

Avioliittohaaveita ylpeyden kera

Jane Austenin romaani Ylpeys ja ennakkoluulo (Pride and Prejudice, 1813) on kertomus englantilaisesta porvariperheestä, Benneteistä. Siihen aikaan naisen suurin toive oli päästä hyviin ja rikkaisiin naimisiin, ja kirja kertookin Bennetin perheen viiden tytön rakkauselämästä ja avioliittopyrkimyksistä. Ylpeys ja Ennakkoluulo on klassikoksi muodostunut romantiikan ajan teos, ja sitä pidetään yhtenä maailman parhaista kirjoista.

Keskeisintä kirjassa on Elizabeth Bennetin ja herra Darcyn rakkaustarina. He tapaavat toisensa ensimmäistä kertaa Elizabethin kotikylässä, Merrytonissa, järjestetyissä tanssiaisissa. Siellä Darcy loukkaa Elizabethiä olemalla ylimielinen ja esittämällä loukkaavia mielipiteitä tästä. Myöhemmin Darcy kuitenkin huomaa pitävänsä hänestä, samalla kun Elizabethin vastenmieliset tunteet kohtaan Darcya vain kasvavat. Tästä alkaa monimutkainen rakkaustarina, jossa molempien tunteet heittelevät laidasta laitaan. Elizabeth ei kuitenkaan ole sisaruksista ainoa, jonka rakkaudesta kirjassa kerrotaan. Myös Janen ja Lydian rakkauksista kerrotaan ja varsikin siitä, miten heidän rakkauselämänsä vaikuttavat Elizabethin ja Darcyn tarinaan.

Useitta minuutteja kestäneen äänettömyyden jälkeen Darcy lähestyi häntä kiihtyneen näköisenä ja alkoi puhua: ”Turhaan olen koettanut taistella vastaan. Siitä ei tule mitään. En kykene tukahduttamaan tunteitani. Teidän täytyy sallia minun sanoa teille, miten suuresti ihailen ja rakastan teitä.”

Elizabethin hämmästys oli sanoinkuvaamaton. Hän tuijotti, punastui sitten, näytti epäröivän eikä kyennyt sanomaan mitään. — Syvälle juurtuneesta vastenmielisyydestä huolimatta hän ei voinut olla tajuamatta, kuinka suuri kohteliaisuus sellaisen miehen rakkaus oli, ja vaikka hän koko ajan tiesi, mitä vastaisi, hän oli aluksi pahoillaan ajatellessaan tuskaa, jota hänen täytyi tuottaa kosijalleen.

Ylpeydessä ja ennakkoluulossa päähenkilöiden pään sisäiset tarinat, ajatuksen ja tunteet ovat kaikki kaikessa. Kaikkitietävä kertoja kertoo usein henkilöiden pohdiskeluja ja tietää heistä heidän itsensä tiedostamattomia ajatuksia ja tunteita. Myös henkilöiden toimintaa, syitä ja seurauksia pohdiskellaan ja analysoidaan hyvin tarkasti.

Tuon ajan aatteita ja tapoja näkyy kirjassa paljon. Lukiessa monet nykyajasta poikkeavat asiat, kuten 1800-luvun eri säädyt, säätyjä edustavien ihmisten väliset erot ja aivan tavalliset käyttäytymissäännöt.

Elizabeth koetti kovasti saada herra Collinsin luopumaan suunnitelmastaan puhua herra Darcyn kanssa ja vakuutti hänelle, että herra Darcy tulisi pitämään puhuttelua ilman muodollista esittelyä pikemminkin tapojen puutteena kuin kohteliaisuutena, ettei minkäänlainen huomaavaisuus ollut tarpeen kummaltakaan puolelta ja jos olisikin, olisi herra Darcyn tehtävä aloite, koska hän oli arvoltaan ylempi.

Ylpeys ja ennakkoluulo on täydellinen kirjan nimeksi. Helposti voisi ajatella, että kirjan nimi juontaa siitä, että Elizabeth edustaa toista ominaisuutta, eli ylpeyttä ja herra Darcy toista, eli ennakkoluuloa, mutta näin ei kuitenkaan ole. Molemmat ominaisuudet näkyvät koko kirjan läpi lähes kaikissa teoissa ja niiden seurauksissa kaikkien henkilöiden, mutta varsinkin kahden päähenkilön kohdalla. On mielenkiintoista, miten noin pienet ensivaikutelmana nähdyt ominaisuudet voivat vaikuttaa niin paljon kahden ihmisen väliseen suhteeseen, ja miten paljon täytyy tehdä, että niiden aiheuttamat vahingot saadaan korjatuiksi.

”— Sinun täytyy oppi minun elämänviisauttani. Ajattele mennyttä vain sikäli, kuin sen muisteleminen tuottaa iloa”, Elizabeth sanoi Darcylle.

”Minä en voi uskoa, että sinulla on sellaista elämänviisautta. Sinun muistojesi täytyy olla niin vailla itsesyytöksiä, että niiden herättämä tyytyväisyys ei ole elämänviisautta, vaan jotakin paljon parempaa, kokemattomuutta. Mutta minun kohdallani asia ei ole niin. Tuskallisia muistoja nousee pakostakin esiin, ja niitä ei voi eikä pitäisikään karkottaa.”

Ylpeys ja ennakkoluulo ei kerro pelkästään onnellisesti päättyvää rakkaustarinaa. Kirja on hyvin monitasoinen, ensimmäisellä tasolla tavallista monimutkikkaampi, syvällinen rakkaustarina, toisella englantilaisen 1800-luvun yhteiskunnan luomat paineet säätyineen ja avioliittotoiveineen ja kolmannella tasolla niin tarkat ja yksityiskohtaiset havainnot ja pohdiskelmat ihmisten luonteista, ajatuksista ja teoista, että psykologikin olisi ylpeä.

Kirja saa lukijan pohtimaan nykyajan ja 1800-luvun eroja monessa suhteessa. Toisaalta on onnellinen, että on syntynyt tähän aikaan, mutta pieni ääni takaraivossa silti ihailee tuota aikaa, sen elämänrytmiä ja tapoja.

Mielenkiintoinen juoni ja Austenin kaunis kieli takaavat sen, että lukija jää koukkuun kirjaan heti ensi sivuilla. Mielestäni siis maailmanlaajuisen klassikon maine on täysin ansaittu.

Maailma burkhan alta katsottuna

Khaled Hosseinin kirjoittama Tuhat loistavaa aurinkoa (A Thousand Splendid Suns) kertoo koskettavan ja ajatuksia herättävän tarinan kahdesta naisesta, jotka ystävyyden voimalla yrittävät selviytyä 1990- luvun sotaisessa ja naisia alistavassa Afganistanissa. Kirja kuvaa heidän elämänsä vaiheita ja kokemuksia lapsuudesta aikuisuuteen. Kirja on jaettu neljään osaan, ja niiden hänkertojina vuorottelevat teoksen päähenkilöt Mariam ja Laila.

"Äiti sanoi: " Paina tämä mieleesi aina, tyttöseni, ja painakin kunnolla: niin kuin kompassin neula hakeutuu pohjoiseen, miehen syyttävä sormi löytää aina naisen. Aina. Muista se, Mariam. "

Mariam on syyllistävän äidin kasvattama ja isäänsä pahasti pettynyt nainen, joka on oppinut pienestä pitäen naisen roolin. Hänet pakotetaan naimaan 30 vuotta vanhempi suutari Rashid. Mariam on osaansa alistunut, jonka toive onnellisesta elämästä sammuu hiljalleen pettymyksiä ja menetyksiä täynnä olevan avioliiton aikana. Laila syntyi Mariamin perhettä modernimpaan perheeseen, jossa naisten asema ei ollut niin huono. Laila oli rakastunut poikaan nimeltä Tariq ja hänen elämänsä oli kunnossa, kunnes sota tuhosi sen. Lailalla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin suostua Rashidin toiseksi vaimoksi. Vähitellen Lailasta ja Mariamista tulee ystävät, jotka auttavat toisiaan kestämään elämässä eteenpäin ja pitämään toivoa yllä joskus koittavasta vapaudesta.

Islaminuskosta jää kirjan luettuaan huono maku suuhun, koska uskossa on niin naisia alentavat säädökset. Kirja kuitenkin kertoo, kuinka uskonnosta löytyy myös hyviä puolia, kuinka se antaa tavalliselle afganistanilaiselle voimaa selvityä elämässä eteenpäin.

Kirja kuvaa Afganistanin hallinnon epäkohtia, mutta tärkeintä ei kuitenkaan ole vääryyksien kuvaaminen. Ennemminkin kyseessä on tarina ystävyydestä, toisen puolesta uhrautumisesta, ja valintojen tärkeydestä. Kirjasta löytyy niin iloisia tapahtumia ja toivoa, mutta myös karua todellisuutta. Ilosta sävyä kirjaan tuo rakkaustarina. Kirjan parasta antia oli hyvin kuvattu erilainen maailma, monipuoliset henkilöhahmot ja mutkikkaat ihmissuhteet.

"Mutta nyt on tietysti liian myöhäistä. Ne jotka ovat olleet sydämettömiä, saavat kenties aivan oikeudenmukaisen rangaistuksen joutuessaan ymmärtämään asiat vasta sitten, kun mitään ei voi enää muuttaa."

Pidin kirjassa siitä, että asiat eivät olleet vain mustavalkoisia, jokaisessa ihmisessä oli niin hyvää kuin pahaakin. Kirja sisältää ennakointeja tulevasta. Alussa ennustettu tapahtuma onkin tulevaisuudessa aivan erilainen. Loppu oli todella hyvä, yllättävä ja koskettava. Se muodostui pienistä palasista, jotka alussa saattoivat tuntua merkityksettömiltä, mutta ne ymmärsi lopussa. Kirja imaisi mukaansa eikä sitä pystynyt jättämään kesken.

Suosittelen kirjaa sellaisille, jotka ovat kiinnostuneita muista kulttuureista, sekä todentuntuisista ihmiskohtaloista. Herkkänahkaisten kannattaa jättää kirja muille.

Heidän tarinansa luettuaan tuntuu onnekkaalta, että on syntynyt naiseksi juuri Suomeen.

Meteoriitti

Dan Brownin Meteoriitti (Deception Point) on Brownin kolmas romaani, joka ilmestyi alunperin Enkelit ja demonit -romaanin ja Da Vinci -koodin välissä. Alkuperäisteos on englanninkielinen ja julkaistu vuonna 2001, kun taas suomennos on julkaistu vuonna 2006. Romaani sijoittuu Washingtoniin ja arktiselle jäätikölle. Päähenkilönä kirjassa on Rachel Sexton, joka työskentelee NRO:ssa tiivistäjänä. Presidentinvaalit ovat tulossa ja Rachelin isä, senaattori Sedgewick Sexton, käy ankaraa taistelua NASA-vastaisella kampanjallaan voittaakseen vaalit. Nasa alkaa menettää jo kannattajiaan, kunnes se ilmoittaa tehneensä historiallisen löydön. Kuten kirjan nimikin jo viittaa, Nasa on löytänyt arktiselta jäätiköltä jäävuoren sisältä meteoriitin, minkä väitetään sisältävän fossiileja avaruudesta. Yhdysvallan presidentti Zach Herney kuulee löydöstä ensimmäisenä ja salaa sen, kunnes löytö olisi vahvistettu aidoksi. Zach Herney kutsuu Rachelin ja muutaman muun siviilitutkijan tutkimaan löytöä, tutkijat toteavat useitten kokeiden jälkeen löydön olevan aito. Presidentti pitää heti löydön vahvistamisen jälkeen tiedotustilaisuuden koko kansalle. Hetkeä myöhemmin tutkijat ovat jo pakkaamassa tavaroitaan, kunnes Rachel ja hänen parinsa Michael Tolland alkavat epäillä meteoriitin aitoutta. Tämä kaikki johtaa siviilitutkijat hengenvaaraan ja he joutuvat pakenemaan Yhdysvaltain salaista Delta-ryhmää napajäätiköllä. Sedgewick Sextonin kampanja saa taas lisäpuhtia, vaikka häntä pelottaakin seksiskandaalin ja laittomien lahjusten vastaanottamisen paljastuminen.

"Kun presidentti oli kertonut värvänneensä huippuluokan siviilitutkijoita vahvistamaan Nasan löydön, Rachel oli kuvitellut joukon kurttuisia nörttejä, joilla oli nimikirjaimin varustetut taskulaskimet. Tolland oli mielikuvan täydellinen vastakohta. Hän oli nyky-Amerikan tunnetuimpia "tiedekuuluisuuksia", joka isännöi viikoittain television Hämmästyttävät meret -ohjelmaa."

Romaanin juoni on hyvin monimutkainen. Juoneen kuuluu pari mehevää juonenkäännettä, joita ei kannata paljastaa, ettei lukija menettäisi kiinnostusta. Kirjaa lukiessani itse tein muutaman hätäisen päätöksen ja pidemmälle luettuani huomasin olevani täysin väärässä. Sen verran voin kuitenkin paljastaa, että mikään ei ole sitä miltä näyttää ja keneenkään ei kannata luottaa.

"Ennen kuin Rachel ehti vastata, helikopteri laskeutui kannelle. Rungon matkustajan puoleinen ovi avautui ja siitä astui ulos hahmo. Hän oli tavanomaisen näköinen mies, jolla oli musta päällystakki ja solmio. Hetkeksi Rachelin aivot tekivät täydellisen tenän. Hän tuijotti William Pickeringiä. Pickering seisoi Goyan kannella ja katseli Rachelia pahoitellen. Hän ei ollut ikinä kuvitellut, että päädyttäisiin tällaiseen tilanteeseen. Lähestyessään alaistaan hän näki, miten tämän katseessa pilkahteli vaarallisia tunteita."

Suosittelen kirjaa nuorille, ja miksei myös vanhemmille jännitys-kirjojen ystäville. Itse antaisin kirjalle arvosanaksi hyvän. Kirjan juoni ansaitsee selvästi plussaa, mutta itse tunsin kirjan alkuosan tylsäksi.

Murtamaton linnake

Murtamaton linnake on Dan Brownin esikoisteos, joka on julkaistu 1998. Kirja kertoo kuinka NSA saa vihiä murtamattomasta koodista ja kuinka NSA yrittää ratkaista koodin koodinmurtokone TRANSLTR: n avulla. Susan Fletcher on yksi NSA:n pääkryptologeista ja hän on mukana projektissa, mutta murtumattomasta koodista tietävät vain Susan, hänen miehensä David ja Trevor Strathmore ja hän on Susanin pomo. Ensei Tankado on japanilainen tietokonenero , joka on koodin takana. Hänellä on koodin murtamiseen tarvittava salasana ja se on kaiverrettu hänen sormukseensa. Tankadao kuolee ja Strathmore lähettää Davidin hakemaan sormusta, mutta matkalla on monen monta mutkaa. Jos koodia ei saisi murrettua niin terroristit voisivat viestitellä internetissää ilman mitään kiinnijäämisen vaaraa.

Davin Becker istui Learjet 60:ssärunsaan yhdeksäntuhannen metrin korkeudessa rasvatyynen valtameren yläpuolellaja katseli surkeana ulos koneen pienestä soikeasta ikkunasta. Hänelle oli sanottu, että koneen puhelin on epäkunnossa, joten hän ei voisi soittaa Susanille koko matkan aikana.

''Mitä minä täällä teen?'' hän nurisi itsekseen. Mutta vastaus oli yksinkertainen: oli olemassa ihmisiä, joille ei kertakaikkiaan voinut sanoa ei.

Katkelma on kohdasta , jossa Strathmore on lähettänyt Davidin hakemaan sormusta vasten hänen tahtoaan. Reissusta on luvassa iso palkkio, mutta Susan ei edes tiennyt, että Strathmore on lähettänyt Davidin hakemaan tätä kallisarvoista sormusta.

Kirja oli mielestäni hyvä ja mielenkiintoinen ja suosittelen sitä kaikille jotka ovat kiinnostuneita jännäreistä. Välillä teksti oli melko tylsää, mutta välillä mentiin taas ammuskelun keskellä.

Riskiraja

Ilkka Remesin vuonna 2010 julkaistu Riskiraja kertoo suomalasien 14 -vuotiaan Aaro Korven vironmatkasta, jonne Aaro joutui jätettyään maksamatta pikavippiyhtiön korot. Aarolle ja hänen parhaalle kaverilleen Nikolle tarjotaan mahdollisuutta korvata maksamatta jätetyt korot työllä. Aaro ja Niko lähtevät kuskaamaan suurta rahanippua Viroon. Seikkailu alkaa kun Nikolta varastetaan rahanippu, jonka pojat huomaavat kadonneen vasta Tallinnassa.

" "Olit tietenkin laittanut sen päällimmäiseen taskuun" Aaro sanoi nopealla, hermostuksesta käheällä äänellä. "Siihen mihin taskuvarkaat ensimmäiseksi iskevät näppinsä." "

Aaro, Niko ja Pikavippifirman miehet lähtevät ajamaan takaa rahanipun viejää pitkin viron maaseutua. Pian Aarolle herää epäilys siitä, ettei kyseessä olekkaan vain muutama tuhat euroa, mutta on liian myöhäistä perääntyä.

Aaro ja Niko lähtevät kuljettamaan Frankfurttiin itämaista mattoa ja mautonta hirvensaravea tuliaisiksi mattokauppiaalle. Aaro huomaa ettei kyseistä mattokauppiasta ole olemassa ja pian lentokone kaapataan Venäjälle.

"Samassa matkustamon valot sammuivat. Kiitoradalle ajoi terminaalin edestä tummanvihreitä armeijan ajoneuvoja, joista purkautui miehiä. Heillä kaikilla oli AK-47 -rynnäkkökiväärit. He ryhmittäytyivät koneen ympärille ja kohottivat aseensa. "Mitä minä sanoin", Niko sanoi. "Niillä on Kalashinkovit kourassa."

Hyökyaaltoja ja maanjäristyksiä

Skotlantilaisen romaanikirjailijan Alistair MacLeanin teos Hyvästi Kalifornia (Goodbye California) on vuonna 1978 julkaistu dekkari. Siinä maanjäristysherkkää Kaliforniaa ja sen suurkaupunkeja uhkaa suuri luonnonkatastrofi, sillä syvällä maan uumenissa tikittää aikapommi, joka aikoo muuttaa Kalifornian tarunhohtoiseksi Atlantikseksi. Seismologien ennustusten mukaan Yhdysvaltojen länsirannikkoa uhkaa lähivuosina katastrofaalinen maanjäristys, koska se sijaitsee juuri mannerlaatan reunalla.

Tärähtänyt filippiiniläinen kapinallinen Morro kumppaneineen on saanut tarpeekseen Yhdysvalloista, joka rahoittaa Filippiinien hallitusta. He kidnappaavat yhdysvaltalaisia fyysikkoja, ryöstävät uraania ja plutoniumia kalifornialaisesta ydinvoimalasta, ottavat henkilökuntaa panttivangiksi, rakentavat fyysikkojen avulla kymmenkunta 3,5 megatonnin ydinpommia ja aikovat pistää koko maailman polvilleen. Panttivankien joukossa on ydinvoimalan sihteeri Susan Ryder, mistä hänen miehensä, kovaotteinen ylietsivä John Ryder, ei ole kovin mielissään. John ja hänen myös poliisina työskentelevä poikansa Jeff alkavat tutkia, kuka on ryöstön ja uhkailujen takana.

Kirjan tapahtumat siis sijoittuvat Kaliforniaan, lähinnä Los Angelesiin. Maan kulttuuria kuvaillaan kirjassa hyvin vähän sillä kerronta keskittyy lähinnä siihen, kuinka John ja Jeff muiden avustuksella selvittävät rikollisen henkilöllisyyttä ja olinpaikkaa.

Kirjan päähenkilö, John Ryder on raudankova lainvartija, joka ei pelkää käyttää laittomia ja kyseenalaisia keinoja tapauksen selvittämiseen. Hän muun muassa tunkeutuu erään henkilön taloon, käyttää väkivaltaa tämän kuulustelussa ja varastaa häneltä aseita ja rahaa. Jeff taas on melkeinpä Johnin täysi vastakohta ja usein kyseenalaistaa ja tuomitsee isänsä tekoja. Johnin vaimo, Susan, on rohkea ja yrittää auttaa miestään jättämällä tälle vihjeitä olinpaikastaan ja Morrosta huonohkolla menestyksellä. Teos myös suorastaan pursuaa sivuhenkilöitä, joilla on melko eriskummallisia nimiä ja ainakin itseltäni meni useaan otteeseen sekaisin, kuka on poliisipäällikkö, kuka on FBI-agentti, kuka on fyysikko ja kuka on Morron kätyri, vaikka itseltäni menee yleensä aika harvoin nimet kirjaa lukiessa sekaisin.

En pitänyt kirjan kirjoitustavasta. Repliikit oli laitettu miellestäni jotenkin huonosti ja siksi lukiessa meni helposti sekaisin kuka puhuu ja kennelle, sekä repliikkiä ei aina lopetettu selvästi, vaan kertoja saattoi jatkaa suoraan sen perään. Välillä taas tuntui siltä, että samalla kun kirjaa lukee, täytyy toisessa kädessä pitää fysiikan kirjaa sekä tarkkaa karttaa Kaliforniasta. Pidin silti kirjan aiheesta, vaikka petyin hieman odotuksiin. Kirjassa olisi voinut myös olla enemmän jännitystä.

Jos ydinfysiikkaan ja seismologiaan perustuva dekkari ei kiinnosta, kirjaan ei kannata koskea. Myöskään toimintaa janoavien lukijoiden on turha vaivautua, sillä rähinä alkaa vasta neljä sivua ennen loppua.

''Ryder avasi väsyneet luomensa ja tarttui innottomasti puhelimeen.

— Niin?

— Täällä komisario Mahler. Tulkaa heti tänne. Ja ottakaa poikanne mukaan.

— Mikä hätänä? Komisaario vaati alaisiltaan yleensä puhuttelusanaa ''sir'', mutta ylietsivä Ryderin tapauksessa hän oli luovuttanut jo ajat sitten. Ryder käytti mainittua sanaa vain puhutellessaan niitä joita hän kunnioitti, ja hänen ystävistään ja tuttavistaan ei yksikään muistanut hänen koskaan käyttäneen sitä.

— Ei puhelimessa. Kuulokkeessa napsahti, ja Ryder nousi vastahakoisesti jaloilleen, vetäisi ylleen urheilutakkinsa ja kiinnitti sen keskinapin kätkien siten 0.38 Smith & Wessonin, jonka hän oli hän oli ripustanut vasemmalle siihen kohtaan, missä aikoinaan oli ollut hänen vyötärönsä. Yhä vastahakoisena, niin kuin sopikin miehelle, joka on juuri vapautunut kahdentoista tunnin keskeytymättömästä palvelusvuorosta, hän silmäili huonetta, joka oli tulvillaan imeliä pitsiverhoja ja tuolinpäällyksiä, koriste-esineitä ja kukkamaljakoita: ylietsivä Ryder ei ilmeisistikään ollut poikamies. Hän meni keittiöön, nuuhki murheellisena liedellä hautuvasta kattilasta kohoilevia tuoksuja, sammutti levyn ja kirjoitti "Menin kaupungille" sen ohjeen alle, joka neuvoi milloin ja minkä lämpötilan kohdalla hänen olisi väännettävä tiettyä nappulaa. Sen lähemmäksi ruoanlaittoa ei Ryder kaksikymmentäseitsemänvuotisen avioliittonsa aikana ollut vielä kertaakaan päässyt.''

Kaksoset sodan eri puolilla

Vuonna 1993 julkaistu Tessa de Loon Kaksoset (De Tweeling) on myötätuntoa herättävä romaani, joka kertoo Saksan Kölnissä syntyneistä kaksosista, jotka kuusivuotiaina, vanhempiensa kuoleman jälkeen, erotetaan väkisin toisistaan. Hiljaisempi, tuberkuloosiin sairastunut Lotte lähetetään serkuilleen Hollantiin, kun taas räväkämpi ja esiintymistä rakastava Anna joutuu isoisälleen maalle töihin. Kumpikin elävät täysin erilaisessa maailmassa: Lotte elää vasemmistoaatteisessa Hollannissa, jossa uskonnolla ei ole kovinkaan suurta jalansijaa, kun taas Anna asuu vahvasti katolisessa, monin paikoin köyhässä Saksassa, jossa natsit ovat nousemassa valtaan. Monia vuosia myöhemmin, kun he ovat jo vanhoja, he tapaavat kuin sattumalta eräässä Belgialaisessa kylpylässä. Itsensä hollantilaiseksi tunteva Lotte koittaa ottaa etäisyyttä sisareensa Annaan, ettei hän joudu käsittelemään jo ajat sitten arpeutuneita haavoja. Kuitenkin yhteiset muistot saavat sisarukset keskustelemaan menneistä. Teos kertoo toisen maailmansodan eri puolille joutuneista siskoksista, ja kuinka he kirivät takaisin heiltä viedyt vuodet, ja kuinka anteeksianto ja ymmärtäminen voi olla todella vaikeaa vielä monienkin vuosien päästä, sodasta johtuvan kaunan takia.

"Välinpitämättömän ohikulkijan lailla Anna kulki kadulla, jota pitkin kiireiset sukulaiset olivat kuljettaneet häntä päinvastaiseen suuntaan kauan sitten, kun hän oli vielä ollut pieni lapsi. Katu oli hänen mielessään aina yhdistynyt isän hahmoon, joka oli mustassa takissaan kulkenut katukivillä, nojannut raskaasti keppiinsä ja silloin tällöin vetänyt esiin sylkypullonsa, kätkeäkseen sen nopeasti takaisin taskuunsa. Tumma pilvi oli jo silloin riippunut kadun yllä, ja isä oli leijunut sen päällä pois: Kasinon yläpuolelle, kirkon ja koulun yli, pois kaupungista, maasta, maailmasta. -- Hänen katseensa ryömi ylös pitkin päätyä, lyijylasi-ikkunaan asti, se lipui sivuttain alas lakatun kaksoisoven suuntaan, jossa oli kuparinen ovikello ja pienet rautaristikkoikkunat. Mihin hän suuntasikin katseensa, se heijastui takaisin. Rakennus sulki hänet ulkopuolelle: se ei tunnustanut, että Anna oli joskus hengittänyt sen sisällä, että hänen ajatuksensa ja tunteensa olivat täyttäneet sen tilat, että hänen isänsä ja Lotte olivat asuneet siellä. Silloin nämä muurit olivat sulkeneet sisäänsä perhe-elämän, nyt ne muodostivat rikkomattoman esteen hänen ja perheen välille."

Saksaan jääneen Annan isoisä kuolee pian, ja tilan perii hänen setänsä Heinrich, tämän uuden vaimonsa kanssa. Anna joutuu heti orjapiiskuriksi ja tekee lähes kaikki tilan työt, lastenhoidosta sikalan siivoamiseen ja käy sen lisäksi vielä koulua ja käy ahkerasti jumalanpalveluksissa. Anna joutuu myös perheväkivallan uhriksi, eikä hänen setänsä pahantahtoinen vaimo tee hänen elämästään helpompaa. Anna on silti säilyttänyt kaikesta huolimatta oman päänsä, ja kerran hän jopa onnistuu hajoittamaan kylän Hitler Jugend -tyttöjärjestön saamalla suurimman osan tytöistä olemaan osallistumatta natsien ulkoiluleirille kirkkopyhän sijasta. Tästä eleestä näkyy se, ettei Anna vain hiljaisesti hyväksynyt kohtaloaan muutosten myllertäessä epätoivoisessa Saksassa, vaan koitti tehdä jotain näkemystensä eteen. Myöhemmin hän muuttaa takaisin Kölniin ja pääsee vauraaseen taloon kodinhoitajaksi. Vuosi vuodelta hän etääntyy menneisyydestään, miettien silti aina miksei hän ole kuullut mitään siskostaan. Toisen maailmansodan aikaan Anna toimii armeijan sairaanhoitajana, joka kuvaa hänen auttamisen tarvettaan.

Hollantiin muuttanut Lotte saa kokonaan uudet vanhemmat ja sisarukset, ja hän joutuu opettelemaan kokonaan uuden kielen, mutta silti hänen elämänsä on monessa suhteessa helpompaa verrattuna Annan elämään: hän asuu ihastuttavassa ympäristössä ja hänellä on uusi perhe, joka tukee häntä hänen musiikkiharrastuksessaan ja antaa tämän toteuttaa itseään. Tosin hänen uusi isänsä on itsekeskeinen, ja hänen hollantilaisäitinsä katkeruus heijastuu monin tavoin heidän perheensä onneen. Lottea kasvatetaan päivä päivältä Saksa-vastaisemmaksi Hitlerin noustua valtaan. Saksan miehitettyä Hollannin, heidän perheensä piilottaa monia juutalaisia heidän taloonsa. Siksi Lotelle onkin vaikea ymmärtää, miksi saksalaiset ovat antaneet jotain niin kauheaa tapahtua.

Kirja on kirjoitettu hänkertojan muodossa, kuitenkin kuvaillen molempien päähenkilöiden tuntemuksia. Tapahtumapaikka sijoittuu suurimmaksi osaksi Belgiassa olevaan kylpylään, mutta myös Kölniin ja Hollantiin. Kirjassa on erittäin paljon takaumia, mikä tekee teoksesta melko katkonaisen luettavan. Kirja avartaa monia näkökulmia toisen maailmansodan syttymiselle, puolin sekä toisin. Kirja opettaa, että joskus vuosiakin kestänyt kauna olisi syytä päästää irti, ja kannattaisi koittaa asettaa itsensä toisen asemaan, kaikesta tapahtuneesta huolimatta. Itseeni teki vaikutuksen se, että kirjan kirjoittaja on itse hollantilainen, mutta silti hän on uskaltanut näinkin arkaluontoista asiaa käsiteltäessä tehdä kirjan sankarin "vihollispuolen" tytöstä.

"Kyyhkyset kujersivat ulkona, kuten aina. Kaikki oli kuten aina, nyt vain puuttui jotakin olennaista. Pari viikkoa sitten hän ei vielä ollut olemassa minulle, Lotte ajatteli, ja nytkö kaipaisin häntä? -- Hän ei ollut edes voinut sanoa jäähyväisiä. Minä olisin halunnut sanoa vielä niin paljon, hän ajatteli, katumuksen tunteen kasvaessa hitaasti hänen mielessään. Vai niin, entä sitten, kyyninen ääni huusi hänen sisällään, mitä olisit halunnut sanoa jos olisit tiennyt mitä tapahtuu? -- Olisitko koskaan voinut sanoa hänelle, mitä hän oikeastaan olisi halunnut kuulla, sitä mistä koko ajan oli ollut kysymys? Olisitko todella pystynyt puristamaan ulos nuo kolme sanaa... "Minä ymmärrän ... sinua"?"

Jumalan varjossa

Chimamanda Ngozi Adichien vuonna 2003 kirjoittama kirja (suomennettu painos 2010) Purppuranpunainen hibiskus kertoo Nigeriassa asuvasta perheestä, joka kärsii perheväkivallasta. Vaikka perhe asuu hyvin rikkaasti köyhien ihmisten keskellä eikä mitään materiaalista tunnu puuttuvan, heidän elämässään ei kuitenkaan ole lainkaan naurua tai onnellisuutta. Isä on ankaran uskonnollinen, ja se näkyy perheen jokapäiväisessä arjessa. Kambilin ja hänen veljensä Jajan elämä mullistuu kun he matkustavat köyhän, mutta onnellisen tätinsä ja tämän perheen luokse Nsukkaan, jossa he tottuvat nauruun ja onnellisuuteen.

”Kun nousin autosta tädin asunnon edessä, iltapäivän tapahtumat pyörivät yhä mielessäni. Olin hymyillyt, juossut, nauranut. Rintani paisui jostain, joka oli kuin kylpyvaahtoa. Hattaramaisen keveää. Niin suloista, että tunsin sen maun kielelläni, se oli makeaa kuin cashew - puun ylikypsät keltaisina hehkuvat hedelmät”

Kirjan päähenkilö on 16 -vuotias tyttö nimeltä Kambili, joka pitää isäänsä sankarina ja rakastaa häntä koko sydämestä. Hän ei tajua isänsä käyttäytymistä vääräksi vaan pitää sitä rakkautena joka on parhaaksi Kambilille itselleen.

Isä puolestaan pitää itseään Jumalan tärkeimpänä lapsena, jolla on oikeus arvostaa ja rankaista muita, etenkin omaa perhettään. Lapsien täytyy kunnioittaa ja palvoa isäänsä kuin Jumalaa. Jos lapset eivät tottele isäänsä, hän kohtelee heitä väkivaltaisesti. Isä kuitenkin pitää tekojaan Jumalan käskeminä eikä omana tahtonaan.

” ”Ylös lattialta ja heti!” isä käski uudestaan. En liikahtanut vieläkään. Isä alkoi potkia minua. Kenkien metallisoljet pistivät kuin jättiläismoskiittojen puremat. Isän suusta tulvi tolkutonta igbon- ja englanninsekaista puhetta, kuin pehmeää lihaa ja teräviä luita. Jumalattomuutta. Pakanoiden palvontamenoja. Helvetin tuli. Potkut tihenivät, ja minä ajattelin Amakan musiikkia, hänen kulttuurisesti tiedostavaa musiikkiaan, joka toisinaan alkoi hitaasti saksofonilla ja kiihtyi kieppuen nautinnolliseksi lauluksi.”

Nigerian kulttuuri näkyy tytön elämää ympäröivällä köyhyydellä, vaikka perhe onkin rikas. Uskonnollisuus on todella suuri osa kirjaa, perhe käy joka sunnuntai kirkossa, he ripittäytyvät todella useasti ja koko elämä perustuu uskon ympärille.

Kirja on raaka ja koskettava. Se opettaa arvostamaan omaa elämää ja vanhempia sekä olla valittamatta pienistä vastoinkäymisistä jotka tuntuvat kirjan ongelmiin verrattuna olemattomilta. Useassa kirjassa, jossa käsitellään samantyylisiä tragedioita, kuvataan tapahtumia lapsen näkökulmasta. Se tekee lukemisesta luontevampaa.

Purppuranpunainen hibiskus on silmiä avaava kertomus kehitysmaiden tilanteista. Teos sopii kaikille ihmissuhteista ja karuista elämäntarinoista kiinnostuneille lukijoille.

Seikkailuja Intian slummeissa

Vikas Swarupin Tyhjentävä vastaus eli Kuka voittaa miljardin (Q and A, 2005) on uskomaton seikkailu, joka vie lukijan todentuntuiselle matkalle Intian slummeihin. Teos kertoo Ram Mohammad Thomasin tarinan. Ram on voittanut tietokilpailussa miljardi rupiaa, mutta koska hän on kokematon tarjoilija, kukaan ei usko hänen rehellisesti tienneen vastauksia kysymyksiin. Kirjassa Ram ja hänen asianajajansa katsovat nauhalta koko televisiosta tulleen tietokipailun, ja Ram kertoo tarinan jokaisen oikean vastauksen takaa. Ramin elämäntarina on erittäin liikuttava ja huikea. Kirja on koskettava ja erittäin värikäs kertomus ystävyydestä, rakkaudesta sekä epätasa-arvoisesta Intiasta, jossa köyhimmillä alueilla elämä on erittäin raskasta.


"Kuule Ram, älä kiihdy. En minä tahallani loukannut. Haluan todella auttaa sinua. Mutta jos et huijannut, minun täytyy kuulla mistä tiesit vastaukset."
"En minä osaa selittää."
"Mikset?"
"Huomaatko sinä milloin hengität? Et. Tiedät vain että hengität. Minä en ole käynyt koulua. En ole lukenut kirjoja. Mutta usko minun sanaani, tiesin vastaukset."
"Pitääkö minun siis tietää koko elämäsi, jotta ymmärtäisin mistä vastaukset saivat alkunsa?"
"Voi olla."

Kirjan tarina ei kulje normaalissa aikajärjestyksessä, vaan sisältää paljon takaumakohtia ja aijanjaksoissa siirtymistä. Ramin tarinoista paljastuu sekä karmivia asioita, kuin ystävyyttä ja rakkauttakin. Vikas Swarupin teksti on erittäin lennokasta ja tarina sitoutuu yhteen pikkuhiljaa mielenkiintoisilla tavoilla. Ramin tarina on uskomaton, ja Swarup kuvaa Intiaa runsailla adjektiiveilla, mutta jättää myös lukijalle omaa pohdittavaa. Kirja sisältää myös joitakin erittäin raakoja kohtia, jotka saavat tuntemaan myötätuntoa Intian lasten ja köyhien puolesta. Swarup kuvaa Intiaa todellisesti, eikä halua kaunistella mitään asioita. Kirjan luettuaan jotkin asiat voivat jäädä hämäriksi, mikä houkuttelee lukemaan kirjaa uudestaan ja uudestaan. Kirja on erittäin koukuttava, eikä lukemista malta lopettaa kun sen on aloittanut.

Minun kaltaiseni katupojat ovat ravintoketjun alapäässä. Meidän yläpuolellamme ovat pikkurikolliset, esimerkiksi taskuvarkaat. Heidän yläpuolellaan ovat kiristäjät ja koronkiskurit. Heidän yläpuolellaan ovat mafiapomot. Heidän yläpuolellaan ovat isot kauppahuoneet. Mutta kaikkien yläpuolella ovat poliisit. Avoimen vallan välineet ovat heillä. Eikä heitä hillitsemässä ole ketään. Kukapa poliisia pystyisi valvomaan?

Kirjasta on ilmestynyt myös elokuva Slummien miljönääri joka ei mielestäni yllä lähellekkään kirjan tasoa. Kirjaa on siistitty yleisölle sopivaksi, eikä elokuva yllä kirjan tasolle niin romanttisessa tarinassa, kuin Intian kuvaamisessakaan.

Kirja sopii kaikille, ketkä nauttivat romanttisten, todentuntuisten ja mielenkiintoisten elämänkuvausten lukemisesta. Kirja yllättää juonenkäänteillään, liikuttavuudellaan ja loppuratkaisullaan.

H.P Lovecraft Charles Dexter Wardin Tapaus

Luin äskettäin teoksen Charles Dexter Wardin tapaus (The Case of Charles Dexter Ward) (julkaistu 1941). Teoksen on kirjoittanut H.P Lovecraft. Teos on kirjoitettu jo vuonna 1927, vaikka jukaistiinkin vasta vuonna 1941.

Charles Dexter Wardin tapaus kertoo Charles Ward nimisestä pojasta, joka innostuu okkultismin tutkimisesta ja alkaa manaamaan kuolleita. Itse tarina on hyvin vanhanaikaista kauhua, joten se ei siis sisällä raakoja väkivaltaisia kuvauksia. Teoksen tapahtumapaikkana on Providence, jota kuvaillaan hyvin tarkasti ja on tärkeä osa kirjaa. Adjektiivipaljouden myötä, vaikka mielikuvutukseton robottikin saisi hyvän mielikuvan kirjan tapahtumista

Teoksen juonta ei yksinkertaisesti voi tiivistää hyvin paljastamatta liikaa. Kirjan juoni ranketuu hienosti kirjeisiin ja pieniin kirjoituksiin. Teoksessa jokainen asia kuvaillaan hyvin tarkasti ja sisältää monesti jopa hiukan vaikeasti ymmärrettävää tekstiä ja vertauskuvia. Teos kertoo paljon Charlesin muuttumisesta tarinan edetessä.

Elämän Perusuolat voi siten valmistaa ja säilöä, että kykenevä Mies saattaa koknaista Nooan Arkkia omassa Kammiossaan säilyttää ja oman Mielensä mukaan Eläimen kauniin muodon Tomusta muovata; ja ihmistomun Perussuoloista voi Filosofi saman menetelmä turvin, rikollista Noituutta lainkaan viljelemättä, kenen tahansa kuolleen Esi-Isän hahmon takaisin Muotoonsa kutsua Tuhkasta, joksi hänen Ruumiinsa on poltettu.

Tilaisuus olla jälleen hyvä

Khaled Hosseinin Leijapoika (The Kite Runner) on voimakas ja koskettava kuvaelma Afganistanin historiasta 1960-2000 luvuilta. Se kertoo ystävyydestä, petturuudesta, ihmissuhteista ja syyllisyyden tunnosta. Tarinan kertojana on Amir, ja kirja kuvaa tapahtumat hänen näkökulmastaan lapsesta aikuiseksi. Kertomus on silti pitkälti tarina mieheksi kasvamisesta sekä pojista ja isistä. Kirja antaa rankan kuvan tarinan poikien lapsuudesta, ja se herättääkin myötätuntoa Afganistanin sodan aikana eläneitä lapsia kohtaan.

Amir ja Hassan syntyvät vuoden välein Kabulissa, 1960-luvun Afganistanissa. Amir on rikkaan miehen poika ja asuu upeassa talossa, kun taas Hassan syntyy ja elää pienessä savimajassa isänsä kanssa, Amirin kodin pihalla. Pojat ovat ystäviä keskenään aina kun tilanne sallii, sillä Hassan on Afganistanin niin sanottua väärää kansaa, hazaroita.
Amir tuntee itsensä vääränlaiseksi, koska ei saa isältään tarpeeksi huomiota ja rakkautta. Hän jää kaipaamaan isänsä hyväksyntää. Eräänä päivänä molempien poikien kohtalo muuttuu peruuttomasti, kun Amirilla on mahdollisuus näyttää ansaitsevansa isänsä huomio ja hyväksyntä. Tilaisuus tulee leijakisan myötä, johon Amir ja Hassan osallistuvat. Kisan jälkeen Amir ja Hassan joutuvat tilanteeseen, jossa Amirin rohkeus ja ystävyys koetetaan. Sen jälkeen mikään ei ole enää ennallaan. Tapahtumat vaikuttavat poikien läheisiin ja heidän väleihinsä, sekä kantaa seuraukset vielä monen kymmenen vuoden päähänkin.

Minusta tuli se mikä tänään olen kahdentoista ikäisenä eräänä kylmänä ja pilvisenä talvipäivänä vuonna 1975. Muistan tarkan hetken ja sen, miten kyyristelin murenevan savitiilimuurin takana ja kurkistelin kujalle jäätyneen puron tuntumassa. Siitä on kauan, mutta olen oppinut ajan myötä, ettei pidä paikkaansa että menneisyyden pystyisi hautaamaan. Menneisyys nimittäin kynsii tiensä maan alta esiin. Katsellessani nyt taaksepäin tajuan, että olen kurkkinut sille tyhjälle kujalle viimeiset kaksikymmentäkuusi vuotta.

Kirja muistelee aikaisempia tapahtumia, ja sitoo siten koko teoksen sekä sen tapahtumat yhtenäisiksi. Kirja kertoo Amirin elämästä monen vuosikymmenen ajan, mutta silti jokaisella tapahtumalla on vaikutus tulevaisuuden seurauksiin. Kaiken ohella teos kuvaa Afganistania tarkasti ja elävästi. Sen avulla saa kuvan afgaanien kulttuurista ja uskonnosta. Myös sotaa käsitellään kirjassa vakavana aiheena, eikä siinä esiinny lainkaan sodan ihannointia. Leijapojasta löytyy myös raakoja ja väkivaltaisia kohtia, jotka tekevät syyllisyyden tuntemisen tuskan kanssa teoksesta niin vahvan ja rankan tarinan.

Historian sivuuttaminen ei nimittäin ole helppoa. Eikä uskonnon. Viime kädessä minä olin pataani ja hän hazara, minä olin sunni ja hän shiia, eikä mikään pystyisi muuttamaan noita seikkoja. Koskaan.