Yhdysvaltalaisen Candace Bushnellin kirjoittama Carrien nuoruusvuodet (2010) on tarina yhdysvaltalaisesta teini-ikäisestä tytöstä, Carriesta, joka haaveilee kirjailijan urasta ja viettää viimeistä vuottaan Castleburyn lukiossa.
Muiden lukiolaisten tavoin Carrie yrittää kasvaa nuoreksi aikuiseksi ajoittain ylihuolehtivan, yksinhuoltajaisän siiven alla, ystävyyssuhteiden sekamelskan ja poikahuolien ohella. Murrosikä alkaa pian olla lopuillaan, mutta vaikeita asioita osalle ovat edelleen kehon muuttuminen sekä epätietoisuus siitä, kelpaako toiselle omana itsenään. Kokemuksen karttuessa hankaluuksista ja huonoista ajoista seuraa aina jotain hyvääkin. Omakuva muotoutuu pikkuhiljaa ja jatko-opintojen lähestyessä aletaan miettiä, "mihin minä pystyn? Mitä ja missä minä haluan tulevaisuudessani opiskella?!"
"Carrie", hän sanoi, "mitäs jos minä olenkin jollain toisella planeetalla prinsessa? Kukaan tällä planeetalla ei vain tiedä sitä." Tuo teki minuun pysyvän vaikutuksen. Eikö se lopulta pidä paikkaansa? Keitä me täällä satummekin olemaan, jossain muualla me saattaisimme olla prinsessoja. Tai kirjailijoita. Tai tutkijoita. Tai presidenttejä. Tai mitä ikinä haluammekaan olla, vaikka muitten mielestä emme siihen pysty.
Kirjan minäkertojana toimii päähenkilö Carrie Bradshaw, joka on 16-vuotias nuori nainen. Carrien äiti, joka kuoli tämän ollessa pieni, istutti häneen feminisminen aatteen. Isän asettamat uratoiveet ovat vastoin Carrien kirjailijan uran unelmaa, mutta Carrie osaa kuitenkin nokkelana toteuttaa omalla tavallaan monen odotukset ja varsinkin nuori lukija tuntee olevansa osa Carrieta tämän "tutunoloisten" ajatusten myötä.
Mitäh? Ällistyttävää, että jopa Donna LaDonna tuntee epävarmuutta ulkonäöstään. Ilmeisesti hänelläkin on heikkoutensa.
Kirjan tapahtumat keskittyvät 1980-luvun lopun Yhdysvaltoihin. Sen ajan maailma loi ihmisiin hyvin erilaisia maailmankuvia, joihin kuului muun muassa kirjassa käsitelty feminismi ja homofobia. Päihteet kuuluivat nykyistä enemmän maailmankuvaan, joten kirjan meno on lähinnä tv-sarjojen amerikkalaista juhlimista alkoholijuomineen ja tupakkatuotteineen. Amerikkalaista miljöötä tuo esille myös koulujärjestelmä, puheet Brownista, Yalesta ja muista yliopistoista, perinteinen "small-talk" sekä 16-vuotiaiden autoilukulttuuri.
Löydänkö seuralaisen päättäjäisjuhliin? Mikä olisi tehokkain keino tuon tavoitteen saavuttamiseksi? Ja silloin kuvaan astuu nörttiprinssi. Hän on kaveri, jota et lukion alemmilla luokilla edes huomannut. Ensin hän oli vain joku lyhyt ja kimeä-ääninen poika. Sen jälkeen näppylänaamainen ja vähän pitempi. Mutta sitten tapahtuu jotain. Hänen äänensä muuttui matalammaksi. Hän hankki piilolinssit. Ja kun huomaat istuvasi hänen vieressään bilsantunneilla, mieleesi juolahtaa yllättäen: hei, minähän voisin jopa pitää tuosta kaverista. Nörttiprinssillä on omat hyvät puolensa. Koska elinikäinen keskipisteenä olo ei ole päässyt turmelemaan häntä, hän osaa olla kiitollinen. Ja koska hän ei ole joutunut kokemaan valmentajien räyhäämistä eikä futisjoukkueen muiden jäsenten sortoa, hän on oikeastaan aika mukava. Häneen uskaltaa luottaa...
Vaikka kyseistä kirjaa pidetään kevytmielisenä lukukokemuksena teinivuosista ja -ongelmista, se voi aiheuttaa paljon pohdittavaa. Se pistää miettimään omia valintojaan ja syitä niihin, sekä tekojaan, joko tulevia ja menneitä, mitä aion tehdä tai olisin halunnut tehdä toisin. Kirja sisältää paljon huomioita ja mielipiteitä ihmisen mielen sisältä katsottuna, joten jos ei pidä kommenttimaisista repliikeistä eikä ajatuksista, kannattaa kyseinen kirja ohittaa ja valita sen sijaan asiapitoisia tekstejä ja -kirjoja. Suosittelisin kirjaa etenkin sellaiselle, joka haluaa muistella omia "ongelmavuosiaan" huokaisten, että onneksi se on ohi, mutta samalla myös muistellen niitä aikoja lämmöllä ja huumorilla. Carrien nuoruusvuodet on avartava lukukokemus myös sellaiselle, joka on kiinnostunut Sinkkuelämää -sarjasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti