Alan Drewin romaani Vesipuutarhat on elävä kuvaus vuoden 1999 Turkista, ajasta, jolloin kurdien vähemmistö taisteli saadakseen oman maan ja kielen. Kirjassa keskeisenä näkyykin kurdien alistaminen ja väheksyntä, sekä sodan herättämät ajatukset ja tunteet. Turkissa monille uskonto on tärkeä asia, jokapäiväinen osa elämää. Islamin usko ja sen periaatteet, jotka vaikuttavat niin pukeutumiseen kuin käytöstapoihinkin, on kuvailtu todentuntuisesti ja selkeästi, ja se onkin yksi kirjan keskeisistä teemoista.
Sinan on kurdi, ja hänellä on suuri työ perheensä, vaimonsa ja kahden lapsensa, elättämisessä. Kirjan tapahtumat kuvataan osin Sinanin, osin hänen 15-vuotiaan tyttärensä Iremin, näkökulmasta. Irem elää maailmassa, jossa naisilla ei ole suurtakaan roolia yhteiskunnassa. Hän jää aina isänsä silmissä pikkuveljensä Ismailin varjoon, hän ei saa riittävästi rakkautta isältään. Sinan ei ymmärrä tyttärensä rakkaudenkaipuuta, vaan kohtelee Iremiä kuin aikuista, nuorta naista, jolla on perheessä tehtävänä vain auttaa äitiään kotitöissä.
Kun sitten kauhistuttava luonnonkatastrofi järkyttää Sinanin ja hänen perheensä elämää, Sinan ei tiedä, mitä tekisi. Perheen kotikaupunki tuhoutuu täysin, ja ihmiset jäävät vaille suojaa ja apua - kunnes amerikkalaiset kristityt lähetystyöntekijät perustavat leirin katastrofissa kodittomaksi jääneille. Sinanin on hyvin vaikea hyväksyä apua amerikkalaisilta lapsuutensa negatiivisten kokemusten vuoksi, eikä asiaa auta se, että Irem rakastuu palavasti amerikkalaisen lähetystyöntekijän Marcusin 17-vuotiaaseen poikaan, Dylaniin. Sinanin ja Iremin käsitykset hyvästä ja onnellisesta elämästä eivät kohtaa: Sinan vaalii sukunsa kunniaa, kun taas Iremille tärkeintä on vapaus elää omalla tavallaan.
"Ennen sinä aina juttelit minun kanssani, baba", Irem sanoi. "Me kävimme yhdessä kävelyillä."
Sinan veti syvään ja uupuneena henkeä. Niinhän he olivat käyneet, se oli totta, mutta Irem yritti vaihtaa puheenaihetta. "En anna sinun tavata häntä enää."
"Baba, etkö sinä ymmärrä?"
"Ei sillä ole merkitystä, mitä minä ymmärrän. Ainoastaan se on tärkeää, mikä on oikein. Sinä et tapaa häntä enää, Irem. Jos jatkat tapaamisia" - Sinan epäröi - "et ole enää minun tyttäreni."
Dylanin ja Iremin välinen kulttuurien ja uskontojen ero on suuri, mutta he uhmaavat sitä rakkaudellaan. Molemmat tuntevat jääneensä perheissään ulkopuolisiksi, heillä on vain toisensa. Rakkaus sekä kulttuurien ja arvojen erot ovat kirjassa hyvin keskeisessä osassa.
Heidän varjonsa lankesivat harjanteen poikki ja saivat heidät näyttämään kaksi kertaa pidemmiltä, ja Iremistä tuntui, että hän näki ihmisten alapuolella katselevan, kun he liikkuivat yhdessä mäellä.
"Mennään nopeasti", hän sanoi. "Meidän olisi pitänyt odottaa hämärää."
"Ei kukaan tiedä, että me täällä olemme", Dylan sanoi. "Ihmiset näkevät mäellä kaksi hahmoa. Voisimme olla ketä tahansa."
Emme voisi, Iremin teki mieli sanoa, mutta hän halusi uskoa, että Dylan oli oikeassa. He istuutuivat harjanteen alle sellaiseen paikkaan, ettei heitä nähty leiristä. -- Sitten he suutelivat taas, ja vaivautuneisuus ja syyllisyys väistyivät meren tummaan tyhjyyteen.
Kirja on mukaansatempaava, karu mutta samalla romanttinen kuvaus kulttuurien ja sukupolvien välisistä kuiluista. Suomalaiselle lukijalle vieras uskonto sekä erilaiset tavat ja perinteet lisäävät kirjaan oman mausteensa ja saavat todella pohtimaan erilaisuutta ja tarinan keskeisiä teemoja. Mitä tehdä, kun perinteet asettuvat tunteita vastaan? Kumpi on tärkeämpää, suvun ja nimen kunnia vai oma vapaus? Onko rakkaus todella kaikkia voimia väkevämpää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti